Juhannus mökillä sujui varsin mukavasti. En tiedä olenko tullut vanhaksi, mutta juhannuksena ajatus mistään bileistä ei jaksanut kiinnostaa. Tiedossa olisi ollut useammatkin pippalot, joihin kutsu kävi, mutta minä jäin tyttäreni kanssa mökille. Lenkkeilin, uin ja saunoin. Ja valitsin saunan jälkeen pillimehun siiderin sijaan. Kulutin mökkien vieressä kulkevaa pururataa ahkerasti ja vielä joogasin viikonlopun aikana. Pienimuotoinen hengähdystauko kaikesta teki terää. Samalla linjalla jatkoin tänä viikonloppuna. Taidan todellakin olla loman tarpeessa.

Vaikka edessä onkin loma, niin liikuntarutiinistani en aio lomailla eikä syömistä saa päästää riistäytymään käsistä. Viime aikoina kaloreiden merkkaaminen on jäänyt, mutta mielestäni olen silti nauttinut kaikkea kohtuudella.

Kiitos vielä kuvapostauksen kommenteista, ne lämmittivät todella paljon. (vuodatus tosin vaan on hukannut -ainakin tällä hetkellä- kaikki kuvani postauksista.) Täytyy silti muistaa, että minulla on vielä pitkä tie tavoitteeseeni. Kilollisia muutoksia tosiaan ei ole tapahtunut kuin se surkeat kaksi tai kolme kiloa. Ehkä ihan heti ei uskoisi, että kuvissa poseeraa liki 110 kiloinen keijukainen, joka painoindeksin mukaan on vaikeasti lihava? Olen yrittänyt opetella tuijottamaan peiliin vaa'an numeroiden sijasta. Kenties se tekisi meistä monelle hyvää?

Tässä olen minä jouluna. Varsin tuhdissa kunnossa. Läski tekee hattaraa.

Tässä olen minä keväällä.

Tietysti tuo joulun kuva on kaikista pahin mahdollinen ja nämä kevään kuvat hieman anteeksiantavampia vaatetuksen ja kuvakulmien puolesta, mutta en kai minä ihan kaikkea sentään voi kuvitellakaan. You tell me?

Oijoi. Edellisestä päivityksestä näköjään on aikaa ihan liian kauan. Olen laiminlyönyt blogiparkaani – ja siinä sivussa hieman itseäni.

Kuka arvaa miten gfg-haasteen kanssa kävi? Laihduin gfg-haasteen aikana seitsemisen kiloa, tarkat luvut puuttuvat, sillä arvatenkin heti kun haaste loppui, loppui minulta myös into minkäänlaiseen syömisen tarkkailuun. Virallisia punnitustuloksia en ole näköjään sokerihumalaltani ehtinyt kirjata minnekään, eikä näin kymmenen kuukauden jälkeen enää oikein muista… Tunnen itseni näköjään turhankin hyvin, sillä minulle kävi juuri niin kuin olin pelännyt. Mikä siinä on, että vaikka tietää, että tässä on sudenkuoppa –näin voi käydä, jos et ole varuillasi, niin silti menee ja tekee juuri niin? Gfg-haasteen päättymisen jälkeen nautin sokerihumalastani. Voin kertoa, että kolmen viikon totaalisokerittomuuden jälkeen jo pelkkä jäätelötuutti sai silmät pyörimään päässä. Sokeritankkauksen jälkeen suuntasin ABC:lle syömään ja siitä se alamäki sitten lähti. Takaisin vanhoihin tapoihin. 

Talvesta minulla ei ole pahemmin mitään kerrottavaa, tai ainakaan laihdutuksellisesti. En edes oikeastaan muista, mitä talven aikana on tapahtunut! Tai no, sen verran on tapahtunut, että paino pyörii taas mukavasti samoissa lukemissa kuin ennen gfg:tä. 

Mutta, ihan kaikki toivo ei ole mennyttä. Olen tässä kevään mittaan saanut jonkinlaisen liikuntainnostuksen. Kirpparilta löytyi edullisesti kasa Kuntoplussan kotijumppadvd:eitä ja ohje ohjelmien yhteensovittamiseen. Tosin, parin viikon "lepotauko" välissä on hieman syönyt suurinta innostustani ja kummasti tuppaa taas laiskottamaan, mutta viime viikolla olen jo taas yrittänyt potkia itseäni perseelle. Syömisen kanssa minulla on hieman petrattavaa. Tai siis sen kontrolloimisen kanssa. Pelkkä liikunta ei kuitenkaan riitä laihtumiseen. En aio kuitenkaan pakkomielteisesti pingottaa, olen hedonisti, siitä ei pääse mihinkään. Hakusessa on tällä kertaa pysyvä muutos ja elämäntavat, joita voin noudattaa lopun ikääni.

Oikeastaan minulla on aika hyvä fiilis. Kiloja ei ole karissut tämän jumppainnostukseni myötä kuin kaksi tai kolme, mutta kroppa tuntuu ja näyttää paremmalta. Minulla on paljon ryhdikkäämpi olo ja kuulemma reidet ja takapuoli ovat kiinteytyneet. Hullua, miten moni on huomannut minun "laihtuneen" vaikka kilollisia muutoksia ei juuri olekaan tapahtunut. Kyllä itsekin muutoksen huomaa, kun vertaa viime jouluna otettuihin kuviin. Tässä vaiheessa harmittaa ainoastaan se, etten tajunnut lähteä mittanauhan kanssa liikkeelle.

Loppujen lopuksi siis täällä painiskelen edelleen samojen vanhojen ongelmien kanssa. Tällä kertaa yritän olla hieman kärsivällisempi. Tuloksia tulee, jos on tullakseen. Siihen asti nautin liikunnan tuomasta lisäenergiasta ja hyvästä olosta!

Kaksi viikkoa Go Fat Go:ta takana. Taakse jäänyt viikko oli erityisen pitkä ja piinaava, sillä vaaka jumitti samoissa lukemissa koko viikon. Mikään ei tapa motivaatiotani paremmin, kuin se, ettei minkäänlaisia tuloksia ole nähtävissä. Päätin kuitenkin, että tämä katsotaan loppuun asti -ja täysillä. Tippui tai ei.

Ja kyllähän sen tietää, että kun päivittäinen kalorimäärä jää vajaaksi ja harrastaa vielä liikuntaa päälle, että pakko sen painossakin on jossain vaiheessa näkyä. Maalailin jo kauhukuvia päässäni siitä, että kroppani on nyt niin totaalisessa shokissa uudesta ruokavaliostani tai etten liiku tarpeeksi, tai että ne kirotut sekavihannekset olivat sittenkin se kynnyskysymys. Viikonlopun vietin kotikotona maalla, eikä vertailukelpoista vaakaa ollut saatavilla. Tauko painon pakkomielteisestä kyttäämisestä teki hyvää. Tänä aamuna paino olikin jo pudonnut, ja reilusti. Yhteensä kaksi viikkoa GFG:tä ovat poistaneet kropastani 4,8 kiloa, ei ollenkaan hullummin, vaikkei tavoitevauhdissa ollakaan. Kolmen viimeisen viikon aikana olen saanut (surullisenkuuluisia) "kesä"kiloja pois 6,2.

Minua on alkanut hieman hirvittää GFG:n loppuminen. Entäs sitten? Sitten on taas "lupa" syödä kaikkea mitä mieli tekee -kohtuudella. Kaikkihan sen tietävät ettei Mai tunne kohtuutta. Jonkinlainen kompromissi pitäisi löytää strukturoidun ruokavalion ja totaalivapauden väliltä. Viikko aikaa kypsytellä ajatusta. Pelkään kuitenkin sitä, että ensi maanantaina sorrun syömään kaikkea, "kun en ole kolmeen viikkoon saanut syödä oikein mitään" ja hups vaan! Vaivalla pudotetut kilot ovat tulleet taas takaisin.

Viime viikolla liikuin enemmän kuin ensimmäisellä viikolla. Kävin kolme (oikeastaan neljä) kertaa sauvakävelylenkillä, tein kahtena päivänä kotitreenin ja yhden kerran tein oman selkä-vatsajumppani, sillä niska ja selkä ovat olleet pirun kipeät viime aikoina. Tuota neljättä sauvakävelylenkkiä en laske kunnolliseksi, sillä tyttö oli mukana polkupyörän kanssa ja puolessa välissä lenkkiä pyörästä irtosi poljin. Sitäpä en tietysti käsin saanut ruuvattua takaisin paikoilleen, joten kotimatka taittui sauvakävelysauvat kainalossa taluttaen lasten polkupyörää (sateessa). Ei ollut hauskaa.

Viimeiset kaksi viikkoa ovat silti opettaneet minulle hirmuisen paljon itsestäni. Olen löytänyt sellaista päättäväisyyttä, itsekuria ja voimavaroja itsestäni, etten ole tietänyt moisten olevan edes olemassa! Olen lähtenyt lenkille, vaikka on väsyttänyt, olen treenannut lihakset kipeänä ja olen puskenut lihaskuntotreenit sisulla läpi. Minä olen äärimmäisen ylpeä itsestäni.

Omasta tahdonvoimastani kertonee eniten se, että perjantaina kävin kotikotona, pöydät notkuivat ihania leipiä ja pullaa. Tarkemmassa tarkastelussa silmiini eksyi myös juustonaksuja, suklaata ja lakritsia. Kamalan paljon kaikkea hyvää! Eilen olin tytön ja hänen isänsä kanssa ulkona syömässä. Tai siis katselemassa kun toiset söivät. Minä join coca cola zeroa. Välillä pitää oikein keskittyä siihen, ettei vanhasta tottumuksesta vaan napsaise jotain suuhunsa, sen verran houkuttelevasti tytön ranskalaiset olivat naamani edessä.

Voikohan muuten sokerikrapula tulla viikon viiveellä? Eilen kärsin niiiiiiiin jäätävästä päänsärystä ja huonovointisuudesta, että oksat pois. Särkylääkkeet eivät auttaneet, eikä nukkuminen. Yritin huijata kroppaani kokiksella.

Viime viikkoon mahtui kaksi kotitreeniä ja kolme ~tunnin sauvakävelylenkkiä. Ehkä olisi pitänyt jättää suosiolla liikuntaa vähemmälle, sillä viime viikolla orastavalta tuntunut flunssani tuntuu pahentuneen. Yritän ottaa hieman kevyemmin.

Aloin silti viime viikon aikana miettiä, että mahdoinkohan asettaa hieman utopistisen tavoitteen. Tavoitteeni on laihtua kolmen viikon aikana yhdeksän kiloa. Kova tavoite, tiedän. Vielä eilen luulin, että mennään tavoitevauhdissa, mutta vaaka näytti kriittisellä hetkellä taas +400g. Koko viime viikon painoni on siis vaihdellut niin, että ensin tippuu paljon. Sitten tulee vähän lisää ja sitten tippuu taas rytinällä. Eikä sillä, yhteensä olen ensimmäisen viikon aikana laihtunut 2,4 kiloa, se ei ole ollenkaan huonosti! Yritän olla tuijottamatta pelkkiä lukuja.

Mai vaikenee, mutta vain hetkeksi.

Siksipä ei olekaan ihme, että hyppäsin mukaan maanantaina startanneeseen Go Fat Go -haasteeseen. Kun laihisteluystäväni laittoi minulle ensimmäistä kertaa linkin fitfarmin sivuille, jossa gfg:stä kerrottiin, tyrmäsin idean samantien. Ehkä täystyrmäys johtui osaksi siitä, että Jutta Gustafsbergin naama koreili etusivulla. Neljän tähden illallisessa Jutan ruokavaliosta saamani kuva ei ollut kovinkaan, hmm... maittava. Ensin alkuun ajatus strukturoidusta ruokavaliosta ja treeniohjelmasta tuntui vastenmieliseltä ja kamalalta, mutta koska itsekuria syömisen hillintään tai liikunnan lisäämiseen ei omasta takaa löytynyt, rekisteröidyin mukaan. Kolmen viikon puristus, sen nyt seisoo vaikka päällään? 

Tämän viikon ajan olen noudattanut gfg-ruokavaliota ja olen äimistynyt! Vähän kaloreita, paljon proteiineja. Koskaan aikaisemmin kalorilaskurin piirakat ja pallukat eivät ole näyttäneet näin hyviltä. Jos ei siis oteta huomioon sitä, että ruokavaliostani noin puolet koostuu proteiineista. Ruokavalio on koottu nerokkaasti, saan suositusten mukaisen määrän kuituja ja kasviksia, eikä n. 1200 kalorin päiväsaannilla tarvitse nähdä nälkää (hassua sinänsä).

Lisäksi haasteeseen kuuluu liikunta. Tunnin aerobisten aamulenkkien lisäksi lihaskuntoa harjoitetaan joko kuntosalilla tai kotitreeneillä. Ja koska minulla on asennevamma kuntosaleja kohtaan (lue, ei riittävästi rohkeutta mennä yksin kuupoilemaan ja kokeilemaan), niin olen alkanut kotitreenit. Kaikille skeptikoille kerrottakoon, että kotitreeni on todella tehokasta! Jos ja kun sen tehokkuutta voidaan mitata sillä, kuinka kipeänä lihakset ovat ja kuinka vaikeaa on nostaa käsiä. Aamulenkit eivät ole välttämättömyys, lenkkeillä voi myös muuna ajankohtana. Mutta koska olen päättänyt vetää kympillä, soi herätyskelloni tänään ennen puoli viittä. Oikeastaan aamulenkin motivaattorina toimi ajatus siitä, että illan saisi pyhittää oleilemiselle, eikä tarvitsisi murehtia liikkumisesta. Sama kai se mikä eteenpäin puskee.

Kerron lisää kuulumisia haasteen edetessä. Mai kuittaa.

Tiistaina olin lähdössä sairaalaan vierailulle ja heitin mustat suorat housut jalkaani. Minun läskihousuni. Viimeksi olen pukenut ne päälleni työhaastatteluun reilu kuukausi sitten, silloin ei ilmennyt samanlaisia ongelmia kuin nyt: Sain ne hädin tuskin jalkaan. Vaatteet eivät valehtele. (Lapsuuteni terveyskeskuksen odotusaulassa oli vaaka punnitsemista varten, ja yläpuolella kyltti "vanha vaaka ei valehtele". En koskaan punninnut itseäni. Vähän irrallista ja turhaa tietoa, mutta tulipa mieleen.)

Totesin, että ehkäpä paisumiseeni osasyynä on myös tuo kirotun rakas autoni. Ennen en ole omistanut autoa, joten aiemmin työmatkat ja kaikki matkat piti taittaa jalan tai polkupyörällä. Hyötyliikunnan määrä on vähentynyt siis huomattavasti, joten lienee syytä oikeasti kiinnittää huomiota myös siihen, että kroppa saa kaipaamaansa liikuntaa. Vaikkei työmatkat aikaisemmin kovinkaan pitkiä olleet, eikä kyseessä ollut varsinainen hikiliikunta, niin parempi sekin on kuin ei mitään.

Juhannus ja pitkä viikonloppu edessä. Suunta maalaisidylliin mökille järven rannalle. Vakaa aikomus on kuluttaa pururataa ahkerasti ja oikeasti myös tarkkailla syömistään. Olisi hullua heittää hetken mieliteon takia hukkaan koko alkuviikon työ ja vaiva.

Onnistuminen ruokkii onnistumista. Se on nykyään minun mantrani. Kun eilen illalla mietin katsoisinko nettitv:stä yhtä lempparisarjoistani vai kokeilisinko jumppaa pallon kanssa, olin jo kallistua "rentoutumisen" ja löhöilyn pariin. Onnistuminen ruokkii onnistumista, totesin -ja vaihdoin jumppavaatteet niskaan.

Olen onnekas pikku porsas, sillä kyseessä ei ole edes mikään pikku pätkä, vaan vakityö oman alan töissä! Toinen työhaastattelu ja jo tärppäsi. How cool is that? Lokakuussa minut vakinaistetaan ja minulla on virka. Okei, puolen vuoden koeaika kummittelee aika ajoin takaraivossa ja yritän hokea itselleni, että ei pidä nuoleskella ennen kuin tipahtaa.

Uuteen työhön liittyen minun piti tietysti toimittaa hyväksyttävä todistus terveydentilastani ja sen saamiseksi ramppasin työterveyshoitajalla, laboratoriokokeissa ja vielä lääkärin vastaanotolla. Odotin verikokeiden tuloksia kauhulla, erityisesti kolesteroliarvoja, jotka on viimeksi mitattu lukioaikanani. Mutta -olen terveempi kuin luulinkaan. Minussa ei ole mitään vikaa. Kaikki testit olivat ok, näkö ja kuulo hyvät. Ainoat asiat, joista minulle päästiin huomauttamaan, olivat ne, jotka varsin hyvin tiedostan itsekin: tupakanpoltto ja ylipaino. Hitusen ironista oli keskustella asiasta yhtä ympäripyöreän lääkärin kanssa kuin itse olen, mutta onneksi suurimman saarnan rouva ymmärsi jättää väliin. Siitä ei minun tapauksessani olisi ollut mitään vastaavaa hyötyä. 

Viime päivien aikana silti olen huomannut sen, että vaikka mitään vikaa ei sinänsä olisikaan, ei se ole silti tae sille, etteikö jotakin yllättävää voisi silti tulla eteen. Ennemmin tai myöhemmin. Lähipiirin sairastuminen antaa pontta terveempien elämäntapojen toteuttamiseen. Jospa sitä kautta kykenisi ehkäisemään tulevia ongelmia? Tänään otin itseäni niskasta kiinni.

Voi sitä vitutuksen määrää, kun totesin tänään, että muutama kilo enää lisää ja olen taas niissä lukemissa mistä matkani alunperin alkoi. Tiedän, että jotain pitäisi tehdä, mutta mistä helvetistä löydän taas sen taistelutahtoni? Minä olen lihava, säälittävä lehmä. Saamaton paska. Kuten jokainen varmasti huomaa, tänään ei ole hyvä päivä.

Onneksi huomenna alkaa taas uusi viikko, uusi mahdollisuus.

Pääsiäsen tienoilla kipusin vaa'alle ajatellen, että otetaanpa tässä nyt hieman shokkihoitoa, mutta en osannut mitään niin kamalaa aavistellakaan! Paino oli alle viikossa noussut VIISI KILOA! Pientä turvotusta kenties, sillä seuraavan viikon aikana paino kuitenkin normalisoitui taas. Aika perus, että vaaka näyttää nykyään taas reilusti yli satasen. Onpa kotona jotain, joka kiihtyy nollasta sataan alle viiden sekunnin. 

No enivei, pääsiäisen jälkeen koin hetkellisen ryhdistäytymisen, harrastin jopa ihan aikuisten oikeasti liikuntaa ja merkkailin tunnollisesti kaloreita. Minäpä ostin kuin ostinkin sen jumppapallon, josta aiemmin oli puhetta. Kokeilin jumppaa kerran. Olihan se tehokas, luulisin, sillä meni puoli viikkoa, ennenkuin kykenin istuutumaan kivuttomasti.

Nytnytnyt. Tiedän, että pitäisi tehdä jotain, ennenkuin olen yhtä ympäripyöreä kuin jumppapalloni.