Nyt näyttää kovasti siltä, että laihdutusintoni on taas ohi ennen kuin kunnolla edes aloitin. Motivaatiota kaivataan. Mikä on, kun mikään ei jaksa motivoida? Vaatekaappi on pullollaan liian pieniä vaatteita, joihin olisi ihana mahtua. Jääkaapin ovessa on kuvia itsestäni hoikkana (ehkä ne paksut kuvat motivoisivat paremmin). Riitta Väisäsen vinkki iltalehdessä oli astua kokovartalopeilin eteen alasti. Tehty on, eikä tunnu missään.

Ajattelin ostaa itselleni ihanan kalenterin, johon olisi mukava kirjoitella syömisiä ja seurata painonkehitystä. Vielä kun uskaltaisi astua vaa'alle.

Tänään, osoituksena äärimmäisestä epäonnistumisestani äitinä, vein lapseni hoitoon oppimaan aatetta, vaikka päivän luennot on peruttu. (Viittaan siis paljon kohua herättäneeseen keskusteluun lasten päivähoidosta...) Päivän tehtävälistalla oli perusteellinen siivous ja muutama oppimistehtävä.

Siivotessani huomasin, kuinka vaikea minun onkaan pyytää apua. Päätin siirtää olohuoneessa kirjahyllyä, vaikka pieni järjen ääni pääni sisällä sanoi, ettei yksin välttämättä kannattaisi alkaa sitä siirrellä. Minähän viis veisasin tuosta äänestä ja tartuin tuumasta toimeen ajatellen, että jos sitä nyt ei siirretä, niin sitä ei tule tehtyä koskaan. "Kyllä minä pärjään" ja "ei tartte auttaa". Niinkuin pahainen lapsi. No, tietäähän sen, että vaikka suuremmilta vahingoilta säästyttiin, niin ei sen kirjahyllyn siirtäminen omin päin viisasta ollut. Kaktuksen multia siivotessani ehdin miettiä sitä, että avun pyytäminen ei aina välttämättä ole merkki heikkoudesta.

Ehkäpä laihdutuksenikin saisi kaipaamaansa pontta, jos tajuaisin pyytää apua, enkä itsepäisenä vaan puurtaisi yksin. Mikäli vielä paikkakunnallamme kokoontuisi Painonvartijoiden ryhmä, marssisin samantien sinne hakemaan vertaistukea ja motivaatiota. Koska näin ei ole, pitää minun löytää vaihtoehtoinen tukimuoto itselleni. Kyllä minä sen motivaation vielä esiin kaivan, sen verran itsepäinen muija olen.

Nyt, vaatteet narikkaan ja peilin eteen, jospa näky tällä kertaa säikäyttäisi. ;)