Aina silloin tällöin kaupungilla kävellessäni kateus valtaa mielen. Varsinkin, kun ohi kulkee supermamma. Supermamma on minun nimitykseni äidille, joka viilettää kaupungilla desing-toppapuvussa ja piltit viimeistä huutoa olevissa vaunuissa. Supermammat esiintyvät useimmiten pareittain ja heidän vartalonsa on tiptop kunnossa. Masentavaa. Minun vartaloni ei ole koskaan näyttänyt samalta, ei edes ennen lapsia.

Supermammojen olemassaolo saa minut tuntemaan alemmuutta ja kateutta. Lapsellista, tiedän. Itse löntystän nuhjuisten kirpparilta hankittujen vaunujen kanssa miehen tuulitakki päällä, sillä se on ainoa, joka minulle tällä hetkellä mahtuu. Olo ei ole ollenkaan super.

Viime viikolla aloin miettiä, josko supermammuus olisikin enemmän mielentila. Jos supermammuutta mitataan suorittamisen määrässä, niin keskiviikkona olin todella super. Heräsin kuudelta, lenkkeilin lapsen hoitoon ja kipin kapin tenttiin. Tentin jälkeen kotiin siivoamaan, petivaatteet pakkaseen tuulettumaan ja sitä rataa. Viimein, kun sain siivoukseni päätökseen, totesin, että on aika lähteä taas hakemaan lasta hoidosta. Lenkkivaatteet niskaan ja menoksi. Emme siis omista autoa ja hoitomatka on harmittavan pitkä.

Äitini käski ajatella positiivisesti: hoitomatkasta saa hyvää hyötyliikuntaa. Hyötyliikuntaa my ass. Aamuisin en jaksa nähdä mitään positiivista siinä, että kelistä riippumatta minun pitää raahata lapsi hoitoon joko pyörällä tai kävellen ja sen jälkeen istua loppupäivä koulussa hikisenä. Sitä v*tutuksen määrää ei voi välillä sanoin kuvata.
Ei ole pitkäkään aika siitä, kun valitin miehelleni, että tarvitsen omaa aikaa edes sen tunnin verran, että pääsen lenkille rauhassa. Nyt sitä lenkkiä hierotaan naamaan oikein kunnolla.

Laihdutus ei ole oikein ottanut sujuakseen. Olen herkutellut miten sattuu, milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Liikunta on lisääntynyt hoitomatkojen myötä, mutta syömisen tarkkailu on tärkeämmässä roolissa laihtumisen kannalta. Vaakaa olen taas vältellyt. Nyt täytyy ryhdistäytyä!

Eilen kävin ostamassa itselleni toppapuvun. Ehkäpä minustakin löytyy ripaus supermammaa.