Maanantai taas. Punnituspäivä. Kauhunsekaisin tuntein astuin vaa'alle, joka todella suureksi yllätyksekseni kertoi minun laihtuneen kokonaisen kilon viime viikosta! Ilmeisesti perjantaina kostean illan päätteeksi nautittu pitakebab ei kaatanut muuten hyvin sujunutta viikkoa. Kokonaispudotus siis tällä hetkellä -7,4 kiloa.

Laihtumisesta on seurannut paljon aktiivisempi ja virkeämpi olo kaikin puolin. Eilen viimein sain aikaiseksi lähteä tytön kanssa pikkuisen pyöräilemään. Tyttö nukkui niin pitkät päiväunet, että oli illalla pakko lähteä ulkoilemaan, jotta unikin tulee. Sää oli aivan uskomattoman upea! Tytön kanssa pyöräilin vain puolisen tuntia, mutta sekin tuntui olevan liian pitkä aika paikallaan istumiseen - ainakin takaa kuuluneesta ärtyneestä märinästä päätellen. Jos tuota loppuvaiheen hermostumista ei oteta huomioon, oli pyöräily varsin hauskaa, kun tyttö päristeli ja haukkui. Ohi viliseviä koiria ja autoja ihailtiin kovasti. Pyörälenkin kruunasi leikkipuistossa käynti ja siellä nautittu pillimehu. Tämä saattaa kuulostaa joillekin äideille itsestäänselvyydeltä, "tottakai meidän marjainkerin kanssa pyöräillään ja ulkoillaan joka päivä ainakin kolme tuntia". Not. Kamala myöntää, mutta ulos lähteminen tuntuu välillä ylitsepääsemättömän vaikealta. Uuden elämäntapani myötä energiaa ulkona touhuilemiseen riittää eri tavalla.

Pudotettavaa on vielä rutkasti, mutta jonkinlainen tunne siitä, että minä pystyn ja osaan on herännyt. Ehkä osittain helpottaa se, että asetin tavoitteekseni viidentoista kilon painonpudotuksen sen 39 kilon sijaan. Ajattelin asian niin, että tuo viisitoista kiloa on hyvä alku. Pienemmissä pätkissä kenties matka ei tunnu niin tuskaisen pitkältä. Tiedän, että terveydelleni tekee äärimmäisen hyvää pudottaa tuo viisitoista kiloa. Uskon myös viidentoista kilon jälkeen viihtyväni paremmin omissa nahoissani. (Fiksut ihmiset osaavat lopuksi päätellä, miksi olen valinnut juuri 15 kilon tavoitteen.)

Ei pitäisi pyöritellä liikaa numeroita, alkaa kauhistuttaa. Jos laihdun 39 kiloa, olen vasta normaalipainon ylärajoilla. Ehkäpä se antaa pientä viitettä siitä, kuinka suurissa luvuissa pyöritään. Paino on aina ollut minulle hyvin arka asia. Se on ollut jotakin, mitä on pitänyt hävetä ja salailla. Sen paljastaminen on aina riipaissut, vaikka kyseessä olisi ollut vain neuvolakäynti tai painonvartijoiden punnitus. Viime viikolla kerroin YYA-ystävälleni ja miehelleni mitä painan. Ääneen en sitä toki pystyisi sanomaan vieläkään, molemmat saivat tietää painostani kirjallisesti. Jollakin käsittämättömällä tavalla painon paljastaminen oli äärimmäisen vapauttavaa. Kirjaimellisesti tuntui siltä, kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä.

Tämä prosessi pakottaa minut tarkastelemaan omia syömistottumuksiani, tunnesyömisen syitä, painoon liittyviä häpeän tunteita ja lukuisia muita asioita. Koen laihduttamisen nyt terapeuttiseksi prosessiksi, sen kautta olen oppinut hyväksymään itseni paremmin myös lihavana. Jotenkin ajattelen asian niin, että jos en hyväksy sitä millainen olen nyt, vaan aina mielessäni yritän kieltää olevani lihava, en myöskään koskaan voi muuttua pysyvästi. Kuten aiemmin olen kertonut, olen laihduttanut myös aikaisemmin. Silloin en tehnyt tällaista ajatustyötä, ja painon nopea putoaminen aiheutti sen, ettei pää pysynyt laihtumisessa mukana. Uutta minäkuvaa oli siltä pohjalta erittäin vaikea rakentaa.

Tänä aamuna vaaka näytti 106,6 kiloa. Kaikessa komeudessaan. :)