Varoitus: teksti sisältää erittäin siirappisia kliseitä ystävyydestä.

Palasin eilen illalla reissultani YYA-ystäväni luota. Pitkän aikaa olen puhunut sitä, kuinka pitäisi lähteä kylään,  mutta viimein sain itseäni niskasta kiinni ja päätin, että jos nyt en lähde, niin ei sitä tule lähdettyä koskaan. Reissu teki hyvää, tämä äiti sai viimein kauan kaipaamaansa omaa aikaa ja pääsi pois arjen rutiineista.

Ilta sujui hienosti. Lämmitimme ulkosaunan ja grillasimme. Ja kyllä sen tietää, että tilanne vaatii myös viiniä, kun naiset alkavat parantaa maailmaa. Oli mukavaa vain olla hyvän ystävän seurassa. Pääsinpä myös touhuilemaan kummipoikani kanssa. Eipä se vielä ihan täysin ole unohtunut, miten ihmisenalkuja hoidetaan. Mutta outoahan se oli, kun oma tyttö on jo pian kaksivuotias!

Olimme päättäneet, että kaloreita ei lasketa, mutta yritetään kuitenkin syödä järkevästi ja terveellisesti. Ruokalistalla oli kanaa (johon saimme aikaiseksi ihan superhyvän marinadin!), fetasalaattia, patonkia ja aurajuustolla täytettyjä herkkusieniä, jotka kiedottiin pekoniin. Huomion arvoista silti on, että emme sortuneet ahmimaan ruokaa, emmekä mässytelleet sipsejä, suklaata tai muuta vastaavaa, jota ennen olisimme vedelleet ihan surutta niin kauan, että tekee pahaa.

Kun lähdön hetki koitti, väänsin minä itkua bussissa. Vaikka kuinka yritin pitää itseäni kasassa, oli tunnelma niin haikea, että kyyneleet valuivat väkisin poskilleni. Kotiin päästyäni ilta jatkui samoissa tunnelmissa. En tiedä johtuiko itku pelkästään väsymyksestä vai ikävästä lähteä hyvän ystävän luota -todennäköisesti vähän molemmista. Kun välimatkaa kuitenkin on yli parin tunnin bussimatkan verran ja molemmilla on omat arjen kiireensä, niin koskaan ei tiedä, milloin seuraavan kerran tavataan.

Juttelimme illalla vielä mesessä ja totesimme, että meidän välillämme on sellainen erityinen side -meillä on aina välillä ollut hiljaiseloa, mutta aina olemme löytäneet toisemme uudelleen. Nyt en tahdo enää koskaan hukata näin hyvää ystävää! Tietysti yhteydenpito vaatii ponnisteluja eri tavalla, kun välimatka on pitkä ja kasvotusten tulee tavattua harvoin, mutta se on sen arvoista.

Varsinkin tämä yhteinen laihdutusprojekti on lähentänyt meitä entisestään. Yhdessä laihdutuskaan ei ole pakolla puurtamista. Ystävän kanssa laihduttaminen motivoi, kun aina miettii, että ei ystäväkään syö yli kaloreidensa, tai että mitä se ystävä mahtaa sanoa, jos en lähdekään sinne uimaan, vaikka kuinka lupasin. Meidän ei ainakaan ole tarvinnut kilpailla siitä, kumpi laihtuu nopeammin tms., vaan toisen onnistumisesta voi iloita vilpittömästi. Ystävyys on ollut kantava voima onnistumiseni taustalla. Viimein opin sen, että minun ei tarvitse puurtaa yksin. Avun pyytäminen ei tee minusta yhtään sen heikompaa ihmistä, eikä vähennä saavutukseni arvoa.

"Hyvä ystävä on kuin enkeli
hän kulkee rinnallasi
- toisinaan vähän kauempana,
toisinaan ihan lähelläsi,
käsi sinun kädessäsi.

Eikä ystävyys katoa,
vaikka välillä on aikoja
taikka pitkiäkin matkoja;
hyvillä ystävillä on aina
toistensa sydämessä sija."