Blogin päivittäminen on hieman venähtänyt, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tuntuu vain siltä, ettei ole mitään kerrottavaa: kipuilu syömisten merkkaamisten ja kadonneen motivaation kanssa jatkuu.

Laihtuminen on saanut olemattoman itsetuntoni nostamaan päätään ja johtanut henkilökohtaiseen kriisiin. Kuka minä oikeastaan olenkaan ja mitä tahdon elämälläni tehdä?

Pää ei tahdo pysyä mukana kehon muutoksessa, vaikka täällä olenkin toitottanut sitä, ettei laihtumista oikeastaan edes huomaa. Itseasiassa mieheni sukulaiset olivat jopa kyselleet, odotetaanko meille toista lasta. Se, jos mikä pistää hieman turhauttamaan.

Selityksiä on aina helppo keksiä, mutta jokainen niistä on silkkaa itsepetosta. Minulla ei ole yhtäkään OIKEAA syytä olla merkkaamatta mitä syön tai olla harrastamatta liikuntaa.

Tähän postaukseen en tarkkoja lukuja ynnäile, paino on pysynyt alle satasen ja se on pääasia. Ehkä tekee hyvää olla hetki tuijottamatta vaa'an lukuja niin orjallisesti? Siitä huolimatta mainittakoon, että viime viikolla vaaka käväisi uusissa pohjalukemissa 97,8 kiloa, mutta viikonlopun repsahtelut turvottivat mukavat kaksi kiloa.

Tämäkin viikko on alkanut yhtä toivottomissa merkeissä kuin edellinen päättyi, mutta viikkoa on vielä jäljellä. Pakko peruspessimistin on välillä yrittää ajatella positiivisesti, ei sitä muuten jaksa puurtaa.

Ennenkin olen kärsinyt motivaation puutteesta, jostakin se on taas kaivettava esiin. Tämä on nyt niitä tahdon asioita, ja minä tahdon laihtua. Palaillaan ensi viikolla, toivottavasti ei yhtä epätoivoisisssa tunnelmissa.