Viikko on taas vierähtänyt, ja ihan mukavissa merkeissä saan palata päivittelemään blogiani. Monta kertaa olen anellut vaa'alta armoa astuessani sen päälle maanantaiaamuna, mutta alan pikkuhiljaa tajuta, että jos joltakin armoa kaipaan, niin se olen minä itse. Itse olen itselleni liian armoton, piiskaan itseäni turhaan, eikä se ole tämän jutun tarkoitus. En tahdo tästä projektista muodostuvan pakkopullaa ja ilotonta väkisin vääntämistä. Tahdon oppia iloitsemaan saavutuksistani jo nyt, en vasta niinjaniinmonen kilon päästä.

Minun pitää oppia hyväksymään se, että laihdutukseni aikana tulen kohtaamaan ylä- ja alamäkiä, eikä aina kaikki voi tulla minulle niinkuin Manulle illallinen. Kaikkihetimullenyt on väärä asenne. Tämän projektin loppuunsaattaminen tulee viemään aikaa.

Viime viikon osasin ottaa rennommin. Merkkasin syömiset, mutta jos minua ei huvittanut lähteä lenkille, en pakolla vääntäytynyt lenkkivaatteissa iltamyöhään ulos. Viikonloppuna lipsuin herkuttelemaan, ehkä liikaakin, mutta se annettakoon minulle anteeksi. Minä ainakin olen jo antanut.

Että sellaista asiaa tänään. Niin, ja ettei "tärkein" unohtuisi, vaaka näytti lukemia 95,8. Kokonaispudotus 18,2 kiloa. Se on helvetin hieno saavutus se. Näillä eväillä eteenpäin: rennosti, matkasta nauttien. Joskus matkanteko on tärkeämpää kuin päämäärä.