Aamulla kesken makeimpien unieni kurkottelin katsomaan puhelinta. Kauankohan vielä saan nukkua? Perkele. Myöhässä ollaan. Minähän en ole koskaan myöhässä, saati nuku pommiin. Paitsi tänä aamuna.

Koko viikonloppu oli yhtä hässäkkää, karaokeiltaa, ristiäisiä, sukulointia ja grillaamista. Yöunet ovat jääneet ihan liian vähiin ja tyttö vielä kaupan päälle valvotti yöllä. Ihmekös tuo, jos unisena toteuttaa syvintä tahtoaan, ja painaa herätyskellon pois päältä. Minä tahdon nukkua.

Viikonlopun ohjelma varmaan valaisee lukijalle myös sitä, mitä ruokavalio on pitänyt sisällään. Kakkua, voileipäkakkua, grilliruokaa, äitienpäivälounaan, herkkuja ja lisää herkkuja. Minä olen syönyt. Jatkanut oikein antaumuksella sitä samaa rataa, mitä helpointa on ollut kulkea. Ja ihan tiedoksi, mässäsin myös koko viime viikon! Eipä siis ihme, että kun tänä aamuna astelin viimein vaa'alle, näytti se karuja lukemia 97,2. Sadan kilon rajapyykki lähestyy taas uhkaavasti, tällä kertaa väärästä suunnasta. Mayday! Vaaka tuntuu huutavan minulle "herää pahvi!". Kaikki tähän asti nähty vaiva on valumassa hukkaan. Onko se nyt sen arvoista?

Tänään koin jonkinlaisen herätyksen, taas vaihteeksi. Minun on oikeasti alettava tekemään jotain saavuttaakseni ne asiat, joista haaveilen. Ei niitä minulle kukaan kanna eteen. Eikä sillä, ilman kovaa työntekoa ja ponnisteluja saavutukset tuskin tuntuisivatkaan yhtä hyviltä.

Tuntuu siltä, että elän jonkinlaisessa horroksessa. En saa mitään aikaiseksi ja valitan kaikesta. Nyt on aika herätä. Minä olen jo myöhässä.