Olen palautunut valittamaan taas epäonnistumisestani ihmisenä, saamattomuudestani opiskelijana ja ennen kaikkea lihomisestani. Toisaalta, mitäpä näistä valittamaan, omia valintoja, omaa typeryyttä. Miksen minä opi edes kantapään kautta? Ilmeisesti pään seinään takominen on minulle tyypillistä.

Eräs ystäväni minulle niin rakkaassa maailmanlaajuisessa yhteisöpalvelussa oli päättänyt jokunen viikko sitten, että hänellä on positiivisuusviikko. Jokaisesta päivästä hän noukki ne positiiviset asiat, vaikka päivä olisi muuten mennyt päin persettä. Minä tietysti seurasin perässä. Toki en niitä positiivisia asioita jakanut kaikille ihan yhtä avoimesti, mutta pienoinen asennemuutos oman pääkopan sisällä tuntui vaikuttavan suuresti.

Kuten tästä venähtäneestä blogihiljaisuudesta varmaan itse kukin osaa päätellä, on laihdutus tosiaan jäänyt. Lisää on tullut -ja rutkasti. Tiedättekö, kuinka paljon se kirpaisee, kun tajuaa, että on lihonut YLI KYMMENEN KILOA pohjalukemista? Tästä tilanteesta on paha repiä mitään positiivista. Vaatteet eivät mahdu päälle, sillä luovuin väljiksi jääneistä housuistani keväällä. Totesin vielä silloin niitä kiertoon laittaessani, etten todellakaan tahdo niitä takaisin!

Viime viikonloppuna tyttöjen illassa juttelimme ystävieni kanssa painosta ja sen heittelemisestä... Kun ystävättäreni sanoi painonsa heittelevän parin kilon säteellä, totesin minä, että minun painoni heittelee 25 kilon säteellä. Vasta sitten, kun toinen ystävättäristäni kutsui minua jojo-laihduttajaksi se valkeni: minä OLEN jojo-laihduttaja. Ei ei ei. Minulle tuntuu käyvän aina niin, että kun paino putoaa, tuudittaudun siihen tunteeseen, että se on poissa ja pysyy. Sitten palaan takaisin vanhoihin syömistottumuksiini ja se on siinä. SE SAATANANAN KYMMENEN KILOA. Yhtäkkiä taas olenkin yli sadan kilon keijukainen.

En minä ihan täysin ole laihduttamista unohtanut, mutta pitkäjänteisyys hommasta puuttuu. Lasken kaloreita pari päivää, sitten tulee viikonloppu ja repsahdan. Parin viikon päästä aloitan taas alusta. Eilen aloitin alusta. Suhtaudun hommaan silti hyvillä mielin, olen aloitellut tässä liikuntaakin.

Sisareni mennä pamauttaa naimisiin kevättalvella! Lueskelin tänään netistä hääaiheisia juttuja ja löysin vanhan uskomuksen, jonka mukaan kaunis kaaso takaa pariskunnalle suloiset lapset. Arvatkaapa kenelle on uskottu kaason rooli? Minulla on siis vähän reilut 28 viikkoa aikaa saada itseni kuntoon. Jos nyt sitten näissä häissä pääsisi näyttämään persettä?

Ja niin, ei jotain niin pahaa ettei jotain hyvääkin: uhkaavasti alkaa vaikuttaa siltä, että olen valmistumassa joulukuussa.

Enough said. Yritän saada seuraavaan postaukseen jotain oikeaa asiaakin. Ajatukset tuntuvat poukkoilevan aiheesta toiseen. I need to stay focused.